Seuraavassa on kolme artikkelia, jotka julkaistiin koulutuksen kansallissankarin satavuotissyntymäjuhlapäivänä 12.10.1910. Niissä suhtaudutaan suurmieheen kunnioituksella, tosin eri näkökulmista.

Uno Cygnaeus uskoi siihen, että koulutus on tiedon antamisen lisäksi toivon, moraalisen voiman eli sivyllisyyden ja valon kylvämistä, minkä kaikki lehdet ymmärsivät. Sosiaalidemokraatit eivät kuitenkaan olleet samaa mieltä hänen kanssaan siitä, millainen moraalius oli tarpeen. Cygnaeuksen kasvatuksellinen visio oli rakentaa parempi tulevaisuus siemen siemeneltä kansakunnan sisimmästä lähtien. 

Keski-Suomi-lehti, Jyväskylän seudun äänenkannattaja, ei säästellyt ylisanojaan: Cygnaeus oli "korpikansan nostattaja", jonka elämäntyö oli kuin kevätpuhuri koko Suomelle. Lehti muistutti, että ilman Cygnaeusta Jyväskylästä ei olisi kasvanut koulukaupunki, vaan se olisi ehkä jäänyt pieneksi kauppapaikaksi. Uno Cygnaeuksen ympärille rakennettu seminaari kasvatti opettajia, joista tuli uuden ajan kulttuurikantajia. Jyväskylä halusi saada suomalaisuuden kimalluksesta osan omakseen.

Uusi Suometar, suomenmielinen ja -kielinen sanomalehti Helsingistä, korosti Cygnaeuksen osuutta kansallisen heräämisen hengessä. Hän oli Snellmanin "oikea käsi", sivistyksen lippumies, joka uskoi, että kansanvalistuksen kautta Suomi säilyy kansana kansojen joukossa. Hänen kansakoulunsa toi Runebergin runouden, Lönnrotin Kalevalan ja suomalaisen kirjallisuuden kaikkien ulottuville. Cygnaeus oli koulumiehen lisäksi kansan sydämeen kulkevan kulttuurivirran avaaja.

Työmies-lehti puolestaan suhtautui sankaritarinaan varauksella. Sosiaalidemokraattien äänenkannattaja ei kieltänyt Cygnaeuksen merkitystä, mutta muistutti, että yksilö voi toimia vain, jos olosuhteet sen sallivat. Näkökulma korosti koulun yhteiskuntaluokkaista luonnetta: Cygnaeus oli oikealla asialla, kun hän avasi koulun kaikille, mutta kirkollisuus, nöyryyden ja kuuliaisuuden korostus sekä uskonnollinen kuri eivät olleet köyhälistön etujen mukaisia. Silti Cygnaeuksen työ nähtiin arvokkaana siirtymänä: kansakoulu tarjosi ensimmäisen mahdollisuuden valoon myös työväen lapsille.

                                                                      

Artikkeli Keski-Suomi-lehdessä 12.10.1910, kirjoittaja K. A. Järwi

Uno Cygnaeus

kansanopetuksemma warsinainen luoja.

Wielä kolmeneljännes sataa wuotta takaperin oli maassamme kansanopetus supistettuna wain siihen, että “opetettiin nuorisoa lukemaan kirjasto sekä ymmärtämään kristinopin pääkappaleet”. Tämä oli etupäässä wanhempien welwollisuus, mutta missä he waroituksesta huolimatta sen laiminlöiwät, piti seurakunnan kirkkoherran huolehtia, että lukkari ja pitäjän kappalainen hoitiwat tätä opetusta. Ell’ei ollut pitäjänkappalaista, oli seurakunnalla oikeus ottaa “koulumestari opettamaan lapsia, piikoja ja renkejä lukemaan, sekä omin silmin näkemään, mitä Jumala pyhässä sanassaan kehoittaa ja käskee”.

Tämä käsky oli annettu jo w. 1762, mutta harwatpa pitäjät — tietysti! — palkkasiwat koulumestarin. Ko w. 1768 korjattiin puutetta siten, että yritettiin aikaansaada erityisiä kouluhuoneita, koulurahastoja ja koulujärjestäjiä maaseudulla. Lukkari welwoitiettiin olemaan kirjoituskykyinen, jotta woisi opettaa nuorisolle kirjoitustakin, jos ei muuta niin “piirtämään nimensä ja naissukupuoli kirjoituskirjaimet”. W. 1798 tehtiin ehdotus p i t ä j ä n k o u l u i s t a ja opettajiksi ehdotettiin “tarwitsewia henkilöitä ja semmoisia, jotka oliwat wähemmän sopiwia muuhun työhön”.

W. 1801 julisti Suomen Talousseura Ahlmanin testamentin johdosta kilpakysymyksen “parhaasta tawasta sopiwimmin järjestää pitäjänkouluja”. Silloin muuan wastaaja J a a k k o  B o n s d o r f f — jota tawallaan woi sanoa Uno Cygnaeuksen edelläkäwijäksi — ehdotti, että opetusaineet näissä kouluissa jaettaisiin w i i t e e n ryhmään: äidinkelen lukeminen ja kirjoittaminen, uskonto, siweysoppi, luonnontiede, historia, maantiede ja laskento. Ehdotuksen tekijä arwelee, ettei mitään näistä aineista saisi puuttua hywin järjestetystä talonpoikaiskoulsta ja erityisesti painottaa myös t y t t ö j e n opetusta. Mutta hywä ehdotus jäi lepäämään. Sen toteuttamisen aika ei ollut wielä tullut. Tarwittiin kokonainen puoliwuosisata, ennenkuin sen nyt puheenaolewana aikana wielä syntymätön Uno Cygnaeus antoi asialla uudessa muodossa uudelle sukupolwelle. Sillä opetus rajoittuu edelleen wain sisä- ja ulkolukuun. Jotkut harwat oppilaat kirjoittiwat ja laskiwat.

Tällaisissa ahtaiss[a] kapalowöissä oli maassamme kansanopetuksen asia aina wuoteen 1851, joka on rajapyykki wanhan ja uuden wälillä tässä suhteessa. Sillä tämä wuosi wiittaa jo ikimuistettawaan wuoteen 1866, jolloin moinen kansakouluasetus saatiin. Kehityksen langat uudempaan kansanopetukseen maassamme tulewat näet suoranaisesti w:sta 1851 lähtien. Wanhat pedagogiot, joilla k a u p u n g e i s s a oli ollut tehtäwänä antaa lukemisen alkeita jo wuosisatoja — näistä on wiime aikoina tehty “Keski-Suomessa” selkoa — haudattiin lopullisesti w. 1841 ja sijaan tuliwat alkeiskoulut pojille. (Tyttöjen opetus kaupungeissakin jäi edelleen hywinkin epämääräisen sattuman waraan, mitä rahwaaseen tulee). Mutta laaja maaseutu se wartoi ja odotti, milloin sen nousewa kewät puhkeaisi. Se odotti walistajaansa. Kunnes se tuli

U n o  C y g n a e u k s e n 

muodossa.

Sanoin äsken, että wuosi 1851 on rajapyykki uudemman kansanopetuksen historiassa. Silloin näet waltio asetti komitean laatimaan ehdotusta kansanopetuksen järjestämiseksi maassa. Komietean ehdotus rakentui yksinomaan kirkollisen opetuksen lähtökohdalle. Ja on huutawana todistuskappaleena siitä, miten lyhytnäköistä meillä wielä oltiin kansanopetuksen kysymyksessä. Sillä waikka jo siihen aikaan Sweitsissä ja Saksassa kansakoululaitos esiintyy täydessä kokonaisuudessa J o h a n   H e n r i k   P e s t a l o z z i n — tämän koko ihmiskunnan kansanopetuksen isän – – jalojen aatteiden pohjalle rakennettuna ja kaswaen näissä maissa kauniita hedelmiä, esittää komitea meillä perustettawaksi kansakouluja ainoastaan niille lapsille, jotka eiwät kodeissaa saa tarpeellista opetusta rippikouluun päästäkseen. Ja opettajiksi ehdotetaan pitäjän lukkareita (!) Siihen aikaan eiwät ainakaan “uudet aatteet” liian rajusti törmänneet Suomen rannoille.

Puhkesi nyt Itämainen sota ja komitean ehdotus jäi lepäämään wirastojen wiheriän weran alle. Itämainen sota suoranaisesti lyhensi Nikolai I:n elämän. Sillä siinä meni murskaksi tämän uusimman ajan despootin rakentama wanhoillisuuden rauta-aitaus. Tsaari kuoli ennen sodan päätyttyä sielullisen tuskan kiduttamana ihanteittensa kestämättömyydestä. Ja rautakeisarin kantapäillä astuu jo uusi aika Wenäjän waltakuntaan; alkaa Aleksanteri 2:n kewäinen hallitus, jolloin wanhojen raunioiden alta kohta pistää tuore elinwoimainen kaswusto. Sillä se oli siellä jo piilossa tainta tehnyt.

Meilläkin nuori keisari w. 1856 antaa määräyksen tuomiokapituleille tehdä ehdotus kansanopetusasiasta. Se oli yhtä lyhytnäköinen kuin edellisen komitean. Mutta on huomattawa, että waikka wirallinen ehdotus meillä oli noin sanomattoman kömpelö, niin siltikin jo w. 1851 jälkeen oliwat jotkut kunnat ja kartanonomistajat perustaneet alueilleen kansakouluja. Nyt tämä tuomiokapituleinkin antaman ehdotuksen mukaan jäisiwät kansakoulut wain rippikoulun walmistuspajoiksi ja lukkarit oliwat opettajia.

Hallitus jätti ehdotuksen julkisesti arwosteltawaksi. Sitä wastaan tuimasti nousi jo silloin yli koko maan tunnettu uudistumies J. W. Snellman.

Mutta nousipa sitä wastustamaan myös aiwan tuntematon Pietarin pappi Uno Cygnaeus, tuoden mukanaan aiwan uuden järjestelmän asiassa. Ja tästä alkaa hänen elämänsä suurtyö. Cygnaeuksen arwostelun nimenä oli “E r i n ä i s i ä   a j a t u k s i a   a i o t u s t a  k a n s a k o u l u s t a  S u o m e s s a.”

Mikä oli sitten miehiään tämä Pietarin pappi? Ja miten hän joutui tähän kiistakysymykseen? Uno Cygnaeus syntyi wirkamiesperheestä, jolla oli useita pappeja esi-isänään. Hän oli Hämeen lääninrahastonhoitajan poika. Hämeenlinnan triwialikoulussa hän oli aluksi untelo, kunnes erään etewän opettajan waikutus herätti hänen luontaiset lahjansa, niin että hän luokkansa primuksena suoritti w. 1827 ylioppilastutkinnon. Aikoi ensin lääkäriksi, mutta suwun papilliset traditsionit arwattawasti weiwät hänen kirkon palwelukseen. Toimi ensin Wiipurissa kirkkoherranapulaisena ja siinä siwussa koulumiehenä. Mutta kohta odotti nuorta pappia uusi tulewaisuus, mikä wei hänet kauas pois isänmaastaan. Kahden wuoden takaa hän siirtyy luterilaisen siirtolaisten papiksi S i t k a n saarelle Wenäjälle kuuluwaan siirtolaan Amerikan luoteiskolkassa. Nyt hän elää täällä suurien waltamerien lähettywillä kokonaista wiisi wuotta hywinkin kirjawan wäestön parissa kaukana siwistyneestä maailmasta. Cygnaeuksen herkkäin mieleen löi tämä wapaaehtoinen maanpako hywät jäljet. Itse hän sitä kuwaa seuraawasti: “Kun jokapäiwäisessä seurustelussa tulin näkemään mitä erilaisimmilla siwityksen asteilla olewia ihmisolentoja, alimmista, melkein pedon kannalla olewista, muutamiin yksityisiin asti, joilla oli kaikkein hienoin salonkisiwistys, niin minussa heräsi se ajatus, että kaswatuksella kodista alkaen koko koulu- eli kehitysiän läpi on ääretön merkitys . . . – – Weljellisyys, yhdenwertaisuus, wapaus, nämä suuret aatteet alkoiwat täyttää ja eläwöittää sieluani yhä enemmän ja yksinäisillä waelluksillani Tyynen meren rannalla ja Amerikan aarniometsissä pääsiwät nämä ajatukset eli suuri aate minussa yhä suurempaan waltaan”. Hän jätti Amerikan ja siirtyi Pietariin, jossa hän toimi Marian kirkkokoulun tarkastajana. Mutta samalla hän sywentyi uuden ajan parhaisiin, uutta uraa aukoneiden kaswatusteiteilijäin teorioihin. Pestalozzi, Fröbeln, Diesterroeg, y. m. tuliwat hänen itsensä kawattajiksi.

Tässä on nyt se pohja, jolta tuo ennen tuntematon Pietarin pappi nousi wastustamaan maamme tuomiokapitulien w. 1856 tekemää ehdotusta kansanopetuksesta maassamme. Hän oli kyllä suurelle yleisölle tuntematon. Mutta hän oli käynyt ankaran kokemuksen koulun, laajalti matkustanut, itse toiminut koulumiehenä ja ennen kaikkea täysin perehtynyt silloiseen uusimpaan suuntaan kansanopetuksen alalla. Hän oli tinkimättömän wakaumuksen mies eikä mikään tuulen pieksäjä oudolla tantereella. Ei siis ihme, että hänen arwostelunsa satutti maaliin ja wiskasi sen nurin, sillä niin kömpelö se oli ajan waatimuksiin nähden. Hallituskin huomasi löytäneensä miehen, jota se tarwitsi. Tästä lähtien on Uno Cygnaeus, tuo ujonsekainen eikä suinkaan luonteen pikkumaisuudesta wapaa pastori, wallattu suureen kansanopetuksen aatteelle. Hänestä tulee “kansakoululaitoksemme isä”. Meille hänestä tulee sen suuren Pestalozzin pienoiskuwa, joka inhimillisessä itsenjäljeltämisessä tahtoi melkein ihanteeseen asti. “Kaikki muille, itselleen ei mitään”, on kirjoitettuna Pestalozzin muistokiween. Nämä samat sanat eiwät suinkaan sowi Uno Cygnaeuksen muistokiween. Sillä toisinaan hän oli liiankin itserakas, ell’emme sanoisi kunnianhimoinen. Ja kuitenkin hän on meidän Pestalozzimme. Se riippuu siitä, että hän esiintyy itselleen niin tuiki otolliseen aikaan. Aleksanteri 2:n kewäinen, wapaamielinen hallitus ja maassamme juuri silloin herääwä todellinen kansanopetuksen tarwe owat etupäässä ne suotuisat onnen tähdet, joiden alla Uno Cygnaeuksen suuri elämäntyö aloitettiin. Mutta sisältäköön kohta kolmanneksi; miehen oma altis antautuminen lempiaatteelleen, joka hänessä Tyynen meren rannalla heräsi, että nim. ihminen on kaswatuksen kautta jalostutettawa. Ja tämä jalostus piti lähteä pohjakerroksista asti, itse rahwaasta.

Hallitus oli miehensä löytänyt. Cygnaeus lähtee w. 1858 waltion matkarahoilla opintomatkalle perhtyäkseen ulkomaiden kansakouluasiaan. Kokonaisen wuoden wiipyy hän tällä matkalla, käyden Ruotsissa, Tanskassa, Saksassa ja Sweitsissä. Sweitsin kansakoululaitos häntä erityisesti miellytti. Ja sitä hän lähinnä piti mallinaan suunnitellessaan Suomen kansakoululaitosta ulkomaiselta matkalta palattuaan. Hänen suunnittelunsa kohtasi julkisuudessa ankaraakin wastarintaa. Muuan waltion asettama komitea, jota oli kokoonpantu maan parhaimmista koulumiehistä, sitä tarkasti. Ja puolelta jos toiseltakin käytiin kuumaa taistelua. Kunnes wiiden wuoden kypsytyksen jälkeen 

kansakouluasetus w. 1866 toukok. 11 p.

julkaistiin. Tämä on se perusta, jolla nykyinen kansakoululaitoksemme lepää. Ja tämän perustan muuraamisesa on Cygnaeus ollut rakennusmestarina. Sillä hänen aatteiden pohjalle se rakennettiin. Cygnaeus nimitettiin maamme kansakoulujen ylitarkastajaksi ja w:sta 1863 oli hän täällä perustetun uuden seminaarin johtajana yllämainitun ohella. W. 1870 perustettiin Kouluylihallitus ja Cygnaeus siirtyi sinne kohta kansakoulujen ylitarkastajaksi, muuttaen nyt asumaan Helsinkiin. Siellä hän kuolee 2. p tammik. 1888 seisemänkymmenenkahdeksan wuoden ikäisenä.

Jokaisella suurmiehellä on kuninkaanajatuksensa. Millainen oli se Uno Cygnaeuksella? Se että Suomen kansa walistuksen kautta on säilytettäwä itsenäisenä kansana. Hän ei ajanut aatteellaan sen wähempää päämäärää kuin kansan

kansallista olemassaoloa.

Hän on siis suuren Snellmanin oikea käsi. Cygnaeuksen awulla on Snellman luonut

itsetietoisen Suomen kansan.

Jo w. 1857 eräässä kirjeessään kirjoitti Cygnaeus; “Jos asia saataisiin toimeen ja meidän kansamme wiimeinkin saisi tarkoituksenmukaisesti järjestetyn kansakoulun, niin toiwonsäde taas pilkistäisi uhkaawien pilwien wälistä; sillä minun wakaumukseni on, että ainoastaan itse kansa, että waan sen muutamien jäsenten korkeampi siwistys, saattaa kenties pelastaa kansamme waarasta tulla niellyksi niinkuin monet muutkin kansat ja säilyttää sille aseman kansakuntien joukosta”.

Jo tästä ymmärrämme, miten paljon ylempänä hän oli silloisia tuomiokapituleita, jotka tahtoiwat wain lukkarin kouluja.

Ei ole wielä puoltakaan sataa wuotta hengen wilja tehnyt terää kansanopetuksemme uudella wainiolla, mutta mikä runsas sato on korjattu!

Wiimeisen tilaston mukaan oli kansakoulun opettajiston lukumäärä w. 1908–1909 kaupungeissa: 1,270, maalla 3,379, jotka opettiwat 2,788 koulussa. Kansakoulunoppilaiden lukumäärä oli kaupungeissa: 36,504, maalla 121,353.

Uno Cygnaeus on korpikansan nostattaja, on sywien salojen henkisen walon tuoja. Kansakoulunopettajat owat walistuksen pohjimmaisia lapiomiehiä ja ne ojat, joita he taiwaltawat, owat suuria wiemäriojia. Niitä myöten juoksee pois kansamme luonteen pohjimmainen musta muta. Ja kuitenkin korkeasti oppinut usein wielä meidänkin päiwinämme tahtowat kieltää näiltä waatimattomilta työmiehiltä heidän elämänsä suuren merkityksen. He owat niitä tuomiokapituleja, joita wastaan Uno Cygnaeus nousi. Owat siwistyneitä, jotka siwistys on s[epäselwä]ksi huitaissut siksi, että eiwät jaksaneet sulattaa siwistystä.

Tämä päiwä on Uno Cygnaeuksen wuosisataisen syntymän päiwä. Mutta samalla se on koko maamme kansakoululeirin juhannusjuhla. Kirkkaina palakoot nuotiotulet ja niiden äärellä sydämet riemuun syttykööt. Walweutuneen maalasnuorisomme sielun läpi tällöin samalla täyttyköön Uno Cygnaeuksen sinne kätkemä kansallinen itsetietoisuus, että Suomen kansa 

säilyy kansana kansojen joukossa.

K. A. Järwi

                                                                      

Artikkeli Työmies-lehdessä 12.10.1910, kirjoittaja Hilja Pärssinen

Kansakoululaitoksemme muistopäiwänä.

Yleisiä mietteitä.

Sosialidemokratia, joka on lippuunsa kirjoittanut köyhälistön sekä henkisen että aineellisen wapauttamisen, käsittää kyllä, että siwistys ei woi olla itsenäinen, waan on se yhteiskunnan kustakin kehitysasteesta riippuwainen ilmiö. Luokkayhteiskunnassa ei myöskään yhteiskunnan turwaama siwistys ole luokkaluonteesta wapaa. Sentähden käykin sosialidemkratia kaikkialla ankaraa taistelua wallasta siwisyksen yli. Se tahtoo nousta ohjaamaan siwistyksen henkistä sisältöä ja täyttää sen uudella omistoikeudellisen maailmankatsomuksen wastaisella sosialistisella hengellä. Mutta samalla käsittää sosialidemokratia, että tämä työ ei ole hetkessä suoritettavissa. Sen tarkoitus toteutuu wain sikäli kuin sosialidemokratian yhteiskuntataloudellinen ohjelma toteutuu. Wasta yhteiskuntajärjestelmän uudestaan muodostuttua, tulee myös koulu sellaiseksi, millainen sen tulisi olla. Se muuttuu sekä ulkonaisen järjestämisensä, opetusaineidensa että henkensä puolesta perinpohjaisesti, samalla kun koulu sosialistisesta yhteiskunnasta on yhteiskunnan silmäterä, se lempilaitos, jonka hywäksi ei mitään taloudellisia uhrauksia pidetä liian suurena, ja lapset sekä niiden kaswatus asioita, joiden hywäksi yhteiskunnan parhaat älyt kilwaten ahertawat.

Mutta tätä kohti mentäessä pusertaa herännyt köyhälistö wallitsewalta koululaitokselta luokkansa lapsille kaiken sen enimmän opin ja tietomäärän, mitä suinkin on heidän saawutettawissaan aiwan samoin kuin aineellisellakin alalla pala palalta walloitamme leipäkannikkaa. Tämä on sosialidemokratian siwistystaistelua ja erittäinkin kahdessa suhteen on ylewää ja suurta. Se nimittäin täten hankkiessaan jokaiselle siwistysmahdollisuudet, lisää moninkertaisesti henkisiä ponnistuksia suorittawain ihmispäitten lukumäärä, walloittaa siwistykselle uusia suuria joukkoja ja nostaa täten kansojen ja ihmiskunnan siwistystasoa. Toiseksi se tuo esiin uusia kykyjä, jotka muutoin olisiwat hukkuneet waille waikutusta.

Niinpä herättäwätkin kansansiwistysrientojen waiheet köyhälistön mielenkiintoa. Silmäillessä sitä astetta, millä kansansiwistystyö eri aikoina on ollut, saa myös selwemmän käsityksen wastaawain aikojen waltiollisesta oloista. Ilman melkoista kansalaissiwistystä ei mikään luokka woi näytellä itsenäistä historiallista osaa. Kansalaissiwistyksen perustan taasen luo koulu – warsinaiselle työtätekewäelle kansanainekselle kansakoulu.

Suomen kansakoululaitos on wasta noin puolen wuosisadan ikäinen. Tänään wietetään sen waikutusen johdosta muistojuhlaa, jonka yhteydessä myös lausutaan mietelmiä entisyyden arwosteluksi ja wastaisuuden suunnittelemiseksi. Porwaristo latelee tekohurskain naamoin ylistystään sille, että kansakoulu toimii “kristillissiweellisessä hengessä” ja waroittaa sitä maallistumasta eli sanalla sanoen uudistumasta köyhälistöluokan etujen kanssa sopusuhtaiseksi. Me puolestamme julistamme awoimen taistelun kirjoituksemme alussa esitettyyn suuntaan. Ja käytännölliset uudistukswaatimuksemme koskewat alkuopetuksen järjestämistä, kansakoulun saattamista pohjakouluksi sekä elimelliseen yhteyteen muun koulun kanssa: oppilasten awustusta, koululääkärin, kylpyjen, koulukeittojen, kesäksiirtolain ja koulupuutahain sekä muun oppilasten ruumiin ja hengen kaswatusta edistäwän toiminnan toteuttamista. Parannusta koulujen ohjelmaan ja oppikirjoihin. Loppu sille surkeudelle, että taiteen jo aikaa sitten kumoamaa luomis- ja kylkiluutarinaa, paratiisin käärmeen kuwausta, walaskalan watsassa asunutta Jonasta j. n. e. yhä wielä lapsille tosina luetaan, samalla kun papisto tämän warjosta tunkee waikutustaan kouluun. Walistunutta katsontatapaa eikä etuoikeuskäsitysksiä, kehottawaa siweysoppia eikä henkisesti pakoittawalta tuntuwaa katkismusraihnaisuutta tulee saada puhalletuksi kansan kaswatuslaitokseen. Ja waikkapa aika onkin edisytyswihollinen, waikkapa kotimainen taantumuksen aalto heittää waatimuksemme syrjään samaan aikaan kuin itäinen mahti pyyhkii eduskunnan tekemät wähätkin rahamyönnytyksen kasanwisitystarpeisiin sotilasmiljoonien taakan kaswaessa, emme masennu. Me tiedämme, että patoutuneet sulut taas kerran murtuwat ja kahta iloisempi on olewa silloin wapautuneen weden wyörinä.

Kansakoululaitoksemme perustaja.

Kansakoululaitoksen muistoksi juhliminen johtuu siitä, että Suomen kansakoululaitoksen suunnittelija ja lämminsydäminen sytyttäjä U n o  C y g n a e u s 12. p. lokakuuta sata wuotta sitten näki päiwän walon. Meillä sosialidemokrateilla yleensä ei ole tapana yksilöjen syntymä- tai kuolinpäiwistä pitää luku, koska joukkojen elämä, joukkojen suorittamat suurtyöt käsityksemme mukaan ota ratkaisewaa laatua. Yksilö woikin wain sikäli suorittaa jotain merkittäwämpää, kuin ajan olosuhteet häntä siihen kiihottawat ja hänen työlleen niissä on suoktuisaa edellytystä. Mutta milloin yksilö on oikein ymmärtänyt ajan waatimuksen, milloin hän on tehnyt työtä, joka jälkimaailmalle on ollut arwosta, silloin emme me kiellä häneltä tunnustusta. Tämä tunnustuksen antaminen ei ole aina suinkaan tuon henkilön toiminnan sellaisenaan yksityiskohtaista hywäksymistä. Päinwastoin pidätämme me aina wallan arwostella ja hywäksyä wain sen mikä mielestämme on paikallaan.

Tässä mielessä me Uno Cygnaeuksen satawuotissyntymäpäiwänä luomme hyhyen silmäyksen hänen toimintaansa ja Suomen kansakoululaitoksen syntyyn.

Uno Cygnaeuksen isällä kerrotaan olleen kawatusopillista harrastusta samoin kuin hän kaswatti pojassaan kunnioitusta työntekijöitä kohtaan. Uno opiskeli yliopissa lääketiedettä. Suoritti maisterin tutkinnon, antautuen wuotta myöhemmin pappistoimeen, jonka ohella oli koulunopettajana Wiipurissa ja Pietarissa. Wiimemainitussa niin kutsutun kiertokoulun johtajana. Tällä wälillä oli hän pappina Sitkan saarella Pohjois-Amerikan luoteisosassa. Tutustuen kasanelämään, siinä wallitsewiin moniin puutteisiin sekä samalla wiljellen suurten kaswatusopin kirjailijain Rousseaun, Locken, Pestalozzin, Diesterwegin, Fröbelin kirjallisuutta sekä tutkien kolmen wiimepainitun kaswatusopillista toimintaa, löysi Cygnaeuksen hereilla olewa henki aatteen, joka waltawasti hänen mieltään innosti s. o. kansankaswattamisen aatteen.

Kaswattaminen se oli hänen mielestään kansan uudelleen luomista ja työntekijäin siwistystyön kohottamista arwosta. Ei pelännyt hän, kuten niin monet aikalaisensa ja häpeä kyllä meidänkin aikalaisemme, että siwistys wierottaa työstä. “Wäite, että kohoawa siwistys synnyttäisi wastenmielisyyttä ruumillista työtä kohtaan, on turha, sanoo Diesterweg, koska luonto itse antaa ihmisille halua ja taipumusta työhön. – Wielä silloin ei ollut selwitetty sitä, että työ on wain wihattu siksi, että sen palkkana on nälkä ja puute. – Mutta siinä kohdin oli C. oikeassa, että työn arwo tulee siwiystyksen myötä kohoomaan.

Kun sitten sen johdosta, että tuomiokapitulit hallituksen kehotuksesta oliwat antaneet lausuntoja kansakoulun perustamisesta jonkinmoisiksi uskonnonopin ja sisäluwun opetuslaitoksiksi, Cygnaeus ryhtyi asiaan arwostellen noita tuomiokapitulien ehdotuksia ja esittäen ohjelman kansakoululle, jossa tulisi olemaan eri tiedon alojen opetusta sekä joka toimisi hallituksen johdolla itsenäisenä koululaitoksena, niin osotti hänen kirjoituksensa siinä määrin erikoista asiantuntemusta, että hän sai waltiolta apurahan matkustaakseen ulkomaiden kouluoloja tutkimaan. Sillä wälin antoi hallitus 1858 ensimmäisen kansakoulun perustamista koskewan julistuksen, jossa otti huomioon C:n esittämiä näkökohtia. Mutta koulujen perustamista haittasi opettajain walmistuksen suunnittelun puute. Cygnaeus palatessaan ulkomailta, ryhtyikin laajoissa julkaisuissa lähempiä ehdotuksiaan tekemään pitäen ohjeena Suomen kansakoululaitokselle pääasiallisesti Sweitsin kansakoulua. Suurin osa hänen ehdotelmistaan läpäisi wastustuksen, waan jäipä asia puolitiehen tai kokonaan toteuttamatta.

Niinpä saiwat maallisen tiedon eri olot sijan kansakoulun ohjelmata, se tuli yhteiskawatuksen pohjalle rakennetuksi (Kaupungeissa tämä ei ole toteutettu). Opettajat otettiin molemmista sukupuolista ja naiselle awautui tie opetuksen työmaalle. Lapset sitten wälttyiwät joutumasta yksipuolisen mieskaswatuksen johdon alle. – Kansakoulun tuli palwella elämää, sen tuli kehittää lasten henkistä ja ruumiillisia kykyjä, sen wuoksi tuli opetuksessa seurata Pestalozzin aatteita, soweltaa hawaannollista ja kokemuksellista opetustapaa. Koneellisesta ulkoluwusta ja ajatuksettomasta päähän pänttäämisesta waroitti C opettajia. Hän wastusti ruumiillista kuria ja uskoi siihen, että opettajan tulee woida silmällä hallita luokkaa Mistä kohdin C. ei onnistunut kansakouluasetukseen saamaan useinkin ajan käsityksen edellä olewia kaswatusopillisia ajatuksiaan, niin hän niitä kirjoituksella ja puheella lewitti. Niinpä oli hänen lempiajatukseaan saada kansakoulu kaikkein kansanluokkain yhteiseksi pohjakouluksi. Ei siinä kohtaamansa wastustuksen wuoksi onnistunut ja yhä näyttää tämä päämäärä olewan kaukana. Hän onnistui kuitenkin saamaan koulun erilleen k i r  k o n  johdosta koulutoimenhallituksen alle. Hän kyllä tosin oli uskonnismielinen, waan ei luottanut tässä suhteessa kirkon waikutukseen, josta ei tahtonut tehdä koulua riippuwaiseksi. Sanomattakin on selwää, että meidän kannaltamme katsoen on tämä riippumattomuus suuriarwoinen.

Nykyajan kaswatus pyrkii luontoon ja elämään. Se pitää henkisten kykyjen kehityswälineenä aistien kehittymistä. Uusimpia käsityksiä on, että leikin ja työn tulee olla kaiken opetuksen perus. Fröbel lastentarhassaan ja kirjotuksissaan laski pohjan tälle käsitykselle. Nykyiset sosialidemokraattiset kawatusopin miehet Otto Rühle ja Robert Seidel kehittäwät tätä aatetta wielä pitemmälle. He waatiwat koulujen kokonaan uudistettawaksi kawatusopillisen työopetuksen pohjalle, likemmä ihmisen luonnollista toiminnan taipumusta. Cygnaeus omisti Fröbelin käsityksen. Hän waati ja sai kansakouluun käsityönopetuksensa, mutta waatiksensa puutarhan opetuksesta on wielä toteuttamatta meillä. Saksassakin wasta wiime aikoina on ruwettu harrastamaan koulupuutarhain laittamista. Ja meillä kyllä sosialidemokraatit waatiessaan 2-wuotiasta kansakoulun jatko-opetusta owat osoittaneet, miten m. m. mainitut aineet sopiwat nainkin – mutta porwaristohan ei tahdo ottaa koko jatko-opetusta oppiwelwollisuuden piiriin. Se ottaa sen ikäiset lapset riistettäwäkseen – – –.

Cygnaeuksen ajakuksia edellä esitetyistä asioista woisi todistaa monilla otteilla hänen kirjoituksistaan, mutta se wenyttäisi liiaksi tätä kirjoitusta. Jätän siis ne ja mainitsen wielä parista kaswatuslaitoksesta, jonka suosija Uno Cygnaeus oli. Ne owat lastenseimi ja lastentarha. Edellistä hän sanoo lempiaatteekseen ja koetti hän sitä sowelluttaa seminaariin.

Wuonna 1863 perustettiin ensimmäinen seminaari, jonka johtajana U. C. toimi tullen w. 1870 koulutoimen ylihallitukseen kansakoulujen ylitarkastajaksi. W. 1866 ilmestyi ensimmäinen täydellinen kansakouluasetus ja siitä pitäisi alkaa koulujen lukuisampi perustaminen. Wuonna 1888 kuoli sitten tämä mies, jota kutsutaan “Suomen kansakoulun isäksi”.

Uno Cygnaeuksen mielenlämpöä kuwaawat hänen monet puheet oppilailleen. Ne owat meidän mielestämme tosin kowin yksipuolisia, teroittihan hän sitä uskonnollisuutta, nöyrää alamaisuutta ja kuulaisuutta esiwallalle, jota me pidämme orjuuden tukena, mutta joskin hän tässä suhteen näyttää wanhoilliselta, niin katsomme myös häntä mennen ajan miehenä. Nykyinen polwi jättää taakseen katsantokantoja, joita entisyys piti pätewinä, sellainenhan on edistyksen kulku. Mutta arwo kuitenkin siitä työstä joka on aikansa tarpeeseen oiwallettu!

Ne wanhoillisuudet joita kansakoulumme perustaja tähän laitoksee loi, owat moiettawat, mutta missä hän osoui oikeaan, se on säilytettäwä ja kehitettäwä.

Tätäkin isäin perintöä, kansakoululaitosta, olisi waalittawa eikä laskettawa sitä kapitalistien luokkawaltion kylmissä tuulissa hallottumaan tahi wiljelijäinsä welttoudestsa kesannoitumaan.

Hilja Pärssinen.

                                                                      

Artikkeli Uusi Suometar -lehdessä 12.10.1910, toimitus

Uno Cygnaeus. 

Satawuotismuisto.

Syksyn wallitessa luonnossa ja pimeyden ja talwen uhatessa kansaamme tänään wietämme kewäälle ja walolle, Suomen lasten ja kansamme walistuksen hywäksi omistetun runsassatoisen elämäntyön muistopäiwää. Ja on niinkuin kaikesta painostawasta lokakuun uswasta huolimatta näkisimme luottamusta wilkuttawia tähtiä ja huomaisimme laiwamme, siwistyksen lippu korkeimmassa mastossa, onnellisesti pääsewän niiden pahansuowien waltojen rannikoillemme heittämien karien ohi, jotka syksyn myrskyissä purjehtijoille owat niin waarallisia. Tämä oli Uno Cygnaeuksenkin usko, ja senpätähden hänellä olikin innostuksen kiire saada lippu korkealle kohotetuksi. Tänä päiwänä on lippumiehen muistopäiwä Se on muodostunut kansasiwistyslaitostemme riemupäiwäksi.

Suomen kansa sai jo werrattain aikaiseen koneellisen sisälukutaidon. Myöskin katkismus, ensin Gezeliuksen sitten Swebeliuksen, piti “nuoren kansan yksikertaisesti oppiman kristillisyytensä harjoitukseksi”. Se oli ymmärryksetöntä lukua, eikä sen wiljelemiseen ollut muuta kuin hywin ahdas ala, sillä suomalaista kirjallisuutta oli ja — niinkuin w. 1850:n kielto selwästi osoittaa — saikin olla wain sangen rajoitetulla mitalla käytettäwänä. Kirjoitustaitoa ei tarwinnut ajatellakaan aikana, jolloin jokainen paperilappu, jonka piti johonkin kelwata, täytyi olla “wenskaksi wetäisty, ruosinkielin kirjoitettu”.

Mutta jo wiime wuosisadan alkupuolella näytti Suomeenkin puhaltaneen pienoinen henkäys siltä työwainiolta, jota suuri kansanwalistuksen uudistaja Pestalozzi satasen wuotta sitten Sweitsistä wiljeli. Joku hänen oppilaistaan osui tänne saakka tekemään ehdotustaan, ja jonkinlaisia uuden ajan merkkejä oliwat n. s. “Ahlmanin koulut”, jotka Tampereen seuduilla alkoiwat toimintansa  “rahwaan lasten opettamiseksi”, waikka ne pian, niinkuin niiden ylläpitäjä Suomen talousseura walitti, waipuiwatkin “pelkiksi lukkari- ja laiskankouluiksi”. Ne antoiwat alkusysäyksen keskustelulle Suomen kansansiwistyksen kohottamisesta. Papistonkin puolelta ehdotettiin toimia sitä warten, mutta ne kohtasiwat kiiwasta wastustustakin, koska luultiin talonpoikain onnellisen elämän opetuksen kautta turmeltuwan. Sanomalehdistä Snellmanin Saima Kuopiosta ja Hakaisen Kanawa wiipurista edottiwat perustettawaksi pitäjänkouluja lukemisen, kirjoituksen, laskennon, Suomen maantiedon ja historian sekä käsitöiden opettamista warten. Ja Suometar waati, w. 1848, Pestalozziin wedoten, eläwää ja kehittäwää opetusta, jonka kautta kasanlapsi laisi [saisi] oikean ymmärryksellisen lukutaidon ja kywyn selittää ajatuksensa suullisesti ja kirjallisesti, oppisi tuntemaan Jumalaa, luontoa ja sen lakeja, maapallon maita ja asukkaita ja käsittämään kutsumuksensa ihmisenä ja kansalaisena. Keisari Nikolain wiime aikoina hallituskin ryhtyi asiaan asettaen w. 1851 kenraalikuwernöörin johdolla toimiwan kansanwalistuskomitean miettimään toimenpiteitä “uskonnollisen kansanwalistuksen” kehittämiseksi ja “hywän järjestyksen edistämiseksi sekä Europassa wallitsewan mielipiteiden hämmennyksen mahdollisten waarojen ehkäisemiseksi”. Komitean ehdotukset kuitenkin unohtuiwat seuraawina sotawuosina ja kansansiwistyksen korottamisesta koskewat kysymykset jäiwät edelleen yksityisten harrastettawiksi. Sellaisten harrastusten tuloksista sopii mainita ne koulut kansan poikia ja tyttöjä warten, jotka Snellmanin alkuunpanosta perustettiin Kuopioon ja joista toinen, tyttökoulu, muodostui maamme ensimmäiseksi suomenkieliseksi kiinteäksi kansakouluksi.

Silläwälin kun kansanopetuksen uudistus näin odotti otollista hetkeään, warttui Suomelle mies tätä tehtäwää warten. Se mies oli Uno Cygnaeus. Hän syntyi Hämeenlinnassa lokakuun 12 p:nä 1810. Suku johtuu suomalaisista talonpojista Joutsenon pitäjästä. [1] Uno Cygnaeuksen esi-isät oliwat hengellisiä miehiä, isä oli Hämeenläänin rahastonhoitaja Jaakko Cygnaeus. Hän näyttää olleen walpas siwistysrientojen seuraaja, luki m. m. Rousseauta, tätä Pestalozzin suurta ranskalaista edelläkäwijää. Esi-isäin ja isän harrastuksista päättäen on taipumus opetus ja kaswatus-asioihin ollut Cygnaeus-suwulla suonissa. Uno Cygnaeus aikoi ensin lääkäriksi, mutta weri weti hänetkin lopulta papiksi, johon wirkaan hänet wihittiin w. 1837. Ensimmäisessä wikapaikastaan wiipurin kirkkoherran apulaisena hän sai kipeästi tutustua kansansiwistyksen kurjaan tilaan. Hänelle ilmottautui 160 rippikouluoppilasta, jotka hänen olisi pitänyt yhdessä wiikossa walmistaa seurakunnan täysiwaltaisiksi jäseniksi. Mutta niistä oli 100 heti erotettawa, kun eiwät saaneet lainkaan selwää painetusta sanasta. Työskenneltyään jäännöstekin kanssa kuwaa C. äärettömän tuskallisesti, kun rippilapsista ei juuri kukaan osannut tehdä selwää ainoastakaan lauseesta, “waikka mitä suurimmalla näppäryydellä lukea lopottiwat katkismuksen kysymykset ja wastaukset yhteen jonoon”. Ripille saattoi Cygnaeus päästää wain 38 oppilasta. Tällainen kokemus teki epäilemättä sywän waikutuksen senluontoiseen pastoriin kuin Cygnaeus oli. Erittäin suuren merkityksen wastaiseen elämäntehtäwäänsä nähden hän itse antaa niille hawainnoille, tiedoille ja kokemuksille, joita hän kokosi ollessaan wiisi wuotta luterilaisena pappina wenäläis-amerikkalaisen kauppayhtiön siirtolassa Sitkan saarella Luoteis-Amerikassa. Siellä hänestä alkoi kansansiwistyksen aate sywemmässä merkityksessä kehittyä

Amerikasta palattuaan Uno Cygnaeus oleskeli kaksitoista wuotta Pietarissa ottaen siellä ensimmäiset askeleet uralla, jolla hän wastaisuudessa sai niin paljon aikaan. Hän toimi näet siellä Marian kirkkokoulun tarkastajana, joka hänen johdollaan kaswoi suureksi ja kukoistawaksi laitokseksi, opettaen uskontoa sikäläisten kaswatuslaitosten suomalaiselle nuorisolle. Tässä opettajatoissaan hän joutui alituisiin kosketuksiin Pestalozzin y. m. synnyttämäin kansansiwistysaatteiden kanssa. Pietarin suomalaisten saurakunnan sunnuntaikoulussa hän taa sai koko tänä pitkänä aikana tehdä surullisia hawaintoja nuorisonopetuksen kurjasta tilasta niissä osissa Suomea, joista näinä aikoina tulwi runsaasti wäkeä suureen keisarikaupunkiin. Tämän nuorison hywäksi Uno Cygnaeus koetti tehdä mitä suinkin woi. Ja niin hän monipuolisesti kehittyi sitä tehtäwää warten, johon isänmaa oli hänet kutsuwa.

Kansansiwistyskysymys joutui wihdoin Suomessa ratkaisukohtaansa. Senaatti sai keisari Aleksanteri II:lta maaliskuun 24. p 1856 määräyksen walmistaa ehdotuksen “miten olisi autettawa kansansiwistystä tarkottawien koulujen perustamista maalaiskuntiin”. Senaatti käski tuomiokapitulien antaa lausuntonsa asiasta. Ne ehdottiwat perustettawaksi kansakoulun nimellä wakinaisia lukkarinkouluja, jotka walmistaisiwat oppilaita rippikouluun. Nämä ehdotukset julkaistiin, ja hallitus kehotti asianymmärtäwiä ja kansanwalistusta harrastawia henkilöitä lähettämään niitä wastaan muistutuksiaan. Muistutuslausuntoja tuli wuoden kuluessa senaattiin useita. Yksi niistä oli kaikkia muita etewämpi. Sen oli lähettänyt pastori Uno Cygnaeus Pietarista. Hän lausui siinä Suomen kansakoulun syntysanat, ja hän sitten sai toimekseen tämän koulun järjestämisen.

Uno Cygnaeuksen lausunnossa oli myöskin ehdotus, että sopiwa mies lähetettäisiin ulkomaille tutustumaan muiden maiden kansakoululaitoksiin, sitten kun hän ensin olisi tutustunut kansansiwistyksen tilaan ja mahdollisuuksiin omassa maassa. Cygnaeus itse sai nämä tutkimusmatkat tehtäwäkseen. Omassa maassa hän kierteli kaikissa muissa paitsi Oulun läänissä. Ulkomaan-matkalleen hän lähti syksyllä w. 1858 ja wiipyi siellä kokonaisen wuoden, liikkuen Skandinawian maissa, Saksassa ja Sweitsissä ja tehden kaikkialla tuttawuutta etewien koulumiesten ja kaswattajien kanssa. Hawainnoistaan hän muodosti sellaisen päätelmän, että “me tietopuolisessa kaswatustieteessa olimme myöhästyneet ajastamme 100 wuotta ja käytännössä olimme wielä 50 wuotta omaakin oppiamme jäljempänä”. Sweitsistä Cygnaeus löysi ne esikuwat, jotka parhaiten wastasiwat häenn ihanteitaan, siellä hän tapaili malliksi kelpaawan seminaarin ja kansakoululaitoksen, jolla hän huomasi olewan monia etuja esim. Saksan koulujen rinnalla. Saawuttuaan joulukuussa 1859 kotimaahan Cygnaeus antoi senaattiin “matkakertomuksen ja mietinnön kansakouluasiasta” ja sai senaatilta toimekseen laatia täydellisen ehdotuksen kansakoululaitoksen järjestämisestä Suomeen. C:n “Ehdotuksia Suomen kansakoulutoimesta” painettiin w. 1861 ja annettiin tarkastettawaksi komitealle, johon kuuluiwat senaattori S Gripenberg (puheenjohtajana), professorit J. L. Schauman, E. Lönnrot ja M. Akiander, prowastit L. L. Renwall ja I. J. Bergh, kielenopettaja L. L. Laurén, realikoulunopettaja A. J. Soldan, lysenojohtaja R. G. Leinberg, tilanomistaja A. Meurman, maanwiljelyskoulunjohtaja A. Manninen ja pitäjänkoulunopettaja A. Smedberg. Komitean jäseneksi kutsuttiin wielä wähän myöhemmin lehtori, sittemmin professori B. J. Clewe, joka lopulta sai tehtäwäkseen ehdotuksen kirjoittamisen kansakoululaitosta kokewaksi asetukseksi, sittenkun Uno Cygnaeuksen walmistama ehdotu sellaisenaan oli komiteassa syrjäytetty. Tämän aika oli Cygnaeukselle hywin katkera, sillä hänen ehdotuksiaan arwosteltiin ankarasti sekä komiteassa että sen ulkopuolella. Lujimmin iskettiin niihin kohtiin, jotka koskiwat kansakoulua yhteiskunnan pohjakouluna, käsitöiden ja ruumiillisen kaswatuksen tärkeyttä, seminaarin ja kansakoulujen oppiaineiden paljoutta, seminaarien ja kansakoulujen asumalaitoksia, tyttöjen kaswatuksen suurinta tärkeyttä, y. m. Myöskin J W. Snellman käsitteli “Litteraturblad”in kolmessa numerossa w. 1861 kowin ottein näitä ehdotuksen kohtia. Cygnaeus piteli puoliaan, hakien m. m. etewiltä saksalaisilta koulumiehiltä tunnustawia lausuntoja ehdotuksistaan. Cygnaeuksen puolustajina oli kaksi waikutuswaltaista kotimaista miestä, nimittäin senaatin kirkollisasiain toimituskunnan silloinen päällikkö H. P. M. Juruhjelm ja esittelijäsihteeri G. M. Waennenberg. Myöhemmin, kun kansakoulun nopea kehitys antoi Cygnaeukselle — niin kuin hän itse sanoin “mitä tyydyttäwimmän hywityksen käsitystä wääryydestä”, hän lausui että “jos Suomen kansakoulu joskus unhottaa nämä mainiot miehet, ansaitsee se itse joutua unhotukseen”.

Wieläkin pääasiallsesti woimassa olewa kansakouluasetuksemme sai wahwistuksensa toukok. 11 p. 1866. Kansakoulujen ylitarkastajaksi ja ensimmäisen seminaarin johtajaksi nimitetty Cygnaeus sai syksyllä w. 1863 awata Jywäskylän seminaarin. Sen johtajana hän toimi wuoteen 1869, jolloin hänen täytyi antautua hoitamaan yksinomaan ylitarkastajan tointa. Suuren työnsä jälkeen pääsi hän ikuiseen lepoon tammikuun 2 p. 1888.

Mitä karsimisia Cygnaeuksen alkuperäisiin ehdotuksiin tehtiin, on kansakoululaitoksemme sellaisena kuin se nyt toimii sittenkin hänen luomansa. Ja wiime aikoina on yhä enemmän käännytty hänen alkuperäisiin suunniteluihinsa. Kansakoulu on jo suurimmaksi osaksi kaiken kansalaissiwistyksen pohjakouluna ja sellaiset ponnistukset owat wireillä, että se siksi kokonaisuudessaan pääsisi. Samalla kun kansakoulujen tiedolliset oppiaineet owat ylimalkaan samat, joita Cygnaeus niiksi ehdotti, on käytännöllisesen työskentelyn alalla lähestytty hänen ajatuksiaan. Onhan käsityö pakollisena oppiaineena kansakoulussa ja puutarhanhoidon opetus woittaa yhtä enemmän alaa. Kansakouluissamme ei ole C:n ajattelemia asumalaitoksia, mutta waatetusawun ja koulurawinnon kautta koetetaan nykyään niiden puutetta korwata, ja tämä myönnetään kansakoulun menestyksen wälttämättömäksi ehdoksi. C:n pontewa waatimus, että “yhteiskunnan päähuolena on olewa naisten siweellinen ja henkinen korottaminen”, on kantanut hedelmiä sekä kansakoulun että muun julkisen elämän alalla, waikka hänen, nähdessään elämänsä loppuwuosina lasten ensimmäisen opetuksen luisuwan pois kodilta ja äitien käsistä kaikenlaisille pikkukouluille, täytyi walittaa sitä “surkeutta”, että “naissuku wähittäin unohtaa Jumalan sille määräämän welwollisuuden lasten ensimäisenä opettajana ja kaswattajana”. Mutta tältäkin walitukselta taittuu kärki, kun muistamme, että ensimmäinen koulukaswatus ja opetus on meillä Cygnaeuksen toiwon mukaan jätetty yksinomaan naissuwun suoritettawaksi, joten naisille säilyy ainakin sen “henkinen äitiys”, josta C. puhuu.

Cygnaeus kiirehti kansakoululaitoksen perustamista isänmaan ja kansan elämänehtona. “Ainoastaan i t s e  k a n s a n korkeampi siwistys, eikä wain sen muutamien yksityisten jäsenten, saattaa ehkä pelastaa kansamme sortumasta monien muiden tawoin ja säilyttää sille paikan kansakuntien joukossa”, kirjoitti hän w. 1857. “Jokaisen Suomen miehen ja naisen pitää olla walistunut, henkisesti elpynyt kansalainen”. Sen totuuden me kaikki myönnämme pitäwän paikkansa.

Mitä lahjoja muut Suomen suuret miehet lienewätkin kansallensa antaneet, Uno Cygnaeuksen alkuunpaneman työn kautta ne owat tulleet koko Suomen kansan todelliseksi omaisuudeksi. Kun Cygnaeus neljännen yleisen kansakoulukokouksen päättäjäisissä w. 1878 puhui J. L. Runebergin silloin äsken sattuneesta poismenosta osasi hän kauniisti kuwata, kuinka juuri kansakoulu on wälittänyt Runebergin hengen wirtaamista koko Suomen kansan sydämeen. Sitä tietä ne owat kulkeneet kansan sieluun takaisin myöskin Lönnrotin kokoomat wuosisatojen kalliit unelmat. Kansakoulun kautta owat suomalaiset oppilaat marssineet Snellmanin ja Yrjö-Koskisen waatimiin ja kansan rakkaudenuhreilla luotuihin suomenkielisiin oppikouluihin. Kansakoulu on walmistanut lukijat suomenkielisille sanomalehdillemme ja suomalaiselle kirjallisuudelle. Nuoriso- ja raittiusliike sekä kansanwaltaiset harrastuksemme saawat woimansa samasta maaperästä. Ja kansakoulun perustaman kansalais-siwistys on se toiwon tähti, johon pimeänä aikana luottaen katsomme.

Lopetamme Uno Cygnaeuksen toiwomuksella, että Suomen kansakoulu edelleenkin kylwäisi “niitä toiweiden siemeniä, joista uusi henki on nousewa kansamme keskuuteen, henki, joka antaa woimaa lihan ja himojen yli, sytyttää waloa pieyteen ja antaa tietoa ja kykyä wastustamaan ja woittamaan kylmä ilmanala ja wähitellen wiljelemään köyhä maamme siweellisesti siwistyneiden asujaiten onnelliseksi kodiksi”. 

[1] Joutsen on latinaksi C y g n u s.