Cygnaeuksen ajatuksia käsityönopetuksesta

Seuraava teksti sisältää katkelmia Cygnaeuksen kirjoituksista ja teoksen kirjoittaneen Lönbeckin tekemää tiivistelmää ja analyysia käsityön merkityksestä

Nämä Pestalozzin ajatukset Fröbel omaksui ja muodosteli niitä määrättyä tarkoitusta varten. Käsityönopetuksen aate on Cygnauksessa nähtävästi kehittynyt suorastaan Pestalozzin teoksia lukemalla, mutta sen toteuttamiseen hänet lähimmin saattoi Fröbelin esimerkki. Mitä hän matkakertomuksessaan lausuu Fröbelin laitoksista, se valaisee sangen paljon useampia niitä aatteita, joita Cygnaeus mitä lämpimimmin harrasti, niinkuin lastentarhain, parannetun naiskasvatuksen ja ennen kaikkea käsityönopetuksen aatetta. Osa mainitusta lausunnosta on sentähden tähän otettava:

“Työn järjestäminen sillä tavalla, että se vaikuttaa henkisesti kehittävästi ja että sillä voi pieniäkin lapsia valmistaa heidän vastaiseen toimeensa, on tehtävä, jonka minun mielestäni Fröbel on parhaiten suorittanut sillä Pestalozzin henkeen järjestetyllä ja Fröbelin vielä kehittämällä työkasvatustavalla, jota käytetään niin sanotuissa lastentarhoissa. Kukaan, joka todella tuntee tämän tavan, s. o. ei ainoastaan tietopuolisesti, vaan sen käytäntöön ja tuloksiinkin nähden, ei saata enää epäillä, että se on kautta koko maailman aikaansaava parannuksen lastenkasvatuksessa yleensä ja vaikuttava siunauksellisesti varsinkin työväenluokan lapsiin. Fröbel lähtee Rousseaun lauseesta, että kasvatuksen tulee alkaa syntymästä asti. Hän väittää, että se hoito, minkä lapsi ruumiillisessa ja henkisessã suhteessa saapi elämänsä ensimäisenä aikakautena, on arvaamattoman tärkeä ja että ihmiskunnan jalostaminen ja parantaminen varsinaisesti riippuu siitä, että lasta hoidellaan ja ruokitaan luonnonmukaisella tavalla ja niiden iankaikkisten lakien mukaan, jotka Jumala on elimistön ja hengen kehitykselle säätänyt. Koska taas tämä pienokaisten hoito kuuluu äidille ja lapsenhoitajattarelle, on luonnollisena seurauksena, että hän on vaatinut parannettua naiskasvatusta ja itse tehnyt työtä sen edistämiseksi. Jokaisen tytön pitää saada johdatusta luonnonmukaiseen lastenhoitoon sekä päästä tuntemaan sitä elinrakennusta, jonka hän saa hoidettavakseen, ja niitä lakeja, joita lapsen luonnollinen kehitys seuraa. Edelleen on fröbeliläisen kasvatuksen pääperusteita, että lapsi on pidettävä alinomaisessa toimessa. Tämän toimen tulee tapahtua leikin muodossa, niin että se lapsessa herättää riemua ja mielihyvää. Mutta Fröbel antoi lapsille hyvin harvoja valmiita leikkikaluja ja sen sijaan ainoastaan aineksia niihin. Näitä leikkikalujen aineksia opettajattaren osoituksen mukaan käyttämällä kehittyvät lapsen aistimet ja henkiset elimet, kun lapsi opetustavan mukaan, joka vastaa sen luontoa, oppii omissa pikkutöissään antamaan näkyvää, käsinkoskettavaa muotoa mielikuvilleen ja ajatuksilleen. Tämmöisessãä melkein herkeämättömässã käsiaskaroimisessa kysytään alituisesti lapsen itsetoimintaa; ja kun nämä käsiaskaroimiset ovat mitä monenmoisinta laatua ja hyvin vaihtelevaisia, saavat kaikki ne taipumukset, joita lapsessa on myötäsyntyneinä, tilaisuuden kehittyä. Esimerkkeinä tahdon luetella muutamia tavallisimmista käsiaskaroimisista, joita lastentarhoissa käytetään: säännöllisiin muotoihin leikatuista puupalikoista rakennetaan jos jotakin, niinkuin portteja, huoneita, muureja, linnoituksia j. n. e.; pitemmillä ja lyhyemmillä puupuikoilla ja rautakaarilla muodostellaan vapaasti, mutta kuitenkin määrättyjen saantöjen mukaan ja erityisiä perusmuotoja seuraten, monenmoisia eri kuvioita; paperi- ja nahkaliuskaleista sekä oljista palmikoidaan kauniita kaluja; paperia lävistellään kaavojen mukaan tahi leikataan siitä kuvia, — ynnä paljon muuta. Kaikki nämä erilaiset käsityöt, sovitettuina lasten ikään ja vaihdellen liikeleikkien kanssa, edistävät ruumiin- ja sielunvoimien saman aikaista kehitystä. Varsinkin ne edistävät muoto- ja kaunoaistia sekä muodostavan, keksivän kyvyn varttumista ja tekevät käden uskomattoman joustavaksi ja taipuvaiseksi, mitkä ominaisuudet edistyneemmällä iällä tulevat arvaamattoman hyödyllisiksi jokaiselle, mutta etenkin varsinaiselle käsityöläiselle sekä teknillisellä uralla.”

Tässä on nyt se ajatus esitettynä, johon Cygnaeus on perustanut vaatimuksensa, että käsityöt ovat tehtävät sivistyskeinoksi suuremmillekin lapsille. Mikä on totta lapsen kehittämisen suhteen lastentarha-iässä, se pitää paikkansa myös edistyneemmällä koulu-iällä: työ, joka on ainoastaan henkistä laatua, kehittää yksipuolisesti eikä yksin harjoitettuna edistä ruumiin eikä sielun luonnonmukaista kehitystä.

“Fröbelin on, Pestalozzin todellisena oppilaana ja seuraajana, onnistunut täyttää suuri aukko lastenkasvatuksessa, toimeenpanemalla käsityötä, joka samalla antaa lapselle tekemistä ja edistää sen ruumiin- ja sielunvoimien kehitystä, joten saattaa toivoa, että tuo pelkkä tietopuolinen oppiminen ja ulkoalukeminen sekä ruumiillisen kasvatuksen laiminlyöminen, josta nykyään niin paljon valitetaan, vähitellen on lakkaava.”

Tämän mukaisesti Cygnaeus seminaarien mallikoulujen sekä kaikkien niin kaupunkien kuin maaseudunkin poika- ja tyttökansakoulujen opetusohjelmaan ehdotti otettavaksi käsitöitä, nimittäin pojille harjoituksia puusepän-, sorvarin- ja pajatyökalujen käyttämisessä sekä yksinkertaisempia suutarin ja satulasepänkin töitä, tytöille talousaskareita sekä neulomista, kehräämistä, kutomista y. m. Vastaisen mies- ja naisopettajain valmistamiseksi hän niinikään ehdotti käsityönopetusta seminaareihin ja, mitä miesoppilasten opastamiseen tulee, sekä erityisen opettajan että erityisen työmestarin asettamista tätä varten. Tämän opetuksen ohjelmaksi hän m. m. ehdotti:

“Käsitöiden opettamisella on tarkoitettava hankkia oppilaille yleistä kätevyyttä joka jokaiselle ihmiselle, mutta varsinkin työmiehille, on suurenarvoinen, sekä taitavuutta muutamissa maamme asukkaille sopivissa kotiteollisuusaskareissa.

Käsitöitä ei seminaarissa ja kansakoulussa saa harjoittaa ammattimaisesti, eivätkä ne myöskään saa olla vain koneellisia, ajatuksettomia käsitemppuja, jotka eivät kysy hengen voimia eivätkä siitä syystä voi henkistä tyydytystä lahjoittaa, eivät myöskään aikaansaa halua työntekoon, vaan sen sijaan useinkin herättävät kyllästymistä ja vastenmielisyyttä tuota väkisin vaadittua työskentelemistä kohtaan. Päinvastoin tulee sen olla sellaista käsityötä, joka kysyy sekä ruumiin että hengen voimia ja senvuoksi vaikuttaa sekä ruumiillisesti että henkisesti kasvattavasti.”

Tälle opetukselle hänen ylipäätään oli kotimaassa helpompi voittaa kannatusta kuin monelle muulle aatteellensa. Vieläpä saattaa sanoa, että hän tätä koskevassa ehdotuksessaan suorastaan noudatti kansallista suuntaa, kansallista toivomusta maassamme. Siinä kansakoulujen perustamista koskevassa vilkkaassa keskustelussa, jota pidettiin 1840-luvulla (jona aikana Cygnaeus kuitenkin oli kotimaasta poissa), kulkee näet punaisena lankana se ajatus, että ruumiillistakin työtä olisi kansakoulussa harjoitettava. Mutta sillä ajateltiin, niinkuin luonnollista olikin, oikeastaan vain asian teollista, ei sen kasvatusopillista puolta, s. o. huomio oli kiintynyt ainoastaan suoranaiseen hyötyyn siitä, että oppilaat esim. oppivat jotakin ammattityötä, mutta ei käsityön ruumista ja sielua kasvattavaan puoleen. Ei tarkastuskomiteakaan käsittänyt käsitöitä tältä kasvatusopilliselta kannalta, vaan katsoi niiden tarkoittavan ainoastaan sellaista harjautumista, joka oppiaikana on sopiva johdattamaan seminaarilaiset maaelämälle ominaisiin olosuhteisiin tahi heitä niissã pitämään sekä siihen kuuluviin työskentelemisiin taivuttamaan). Komitea ei siis pitänyt erityistä, teknillisesti sivistynyttä käsityönopettajaa tarpeellisena, vaan “katsoi riittäväksi, että siihen sopiva palvelusväki, johtajan sekä mies- ja naisopettajan valvonnan alaisena, johtaisi askartelua työhuoneissa ja ulkona kedolla”. Tämä käsitys, jota komitea ei kuitenkaan yksimielisesti kannattanut, saattoi Cygnauksen, kun hän kirjoitti lausuntonsa komitean ehdotuksesta, panemaan ankaran vastalauseen sekä samalla uudestaan ja lähemmin selittämään käsityöaatettaan. Tästä selityksestä ovat vielä seuraavat kohdat mainittavat:

“Minä en puhu minkään ammattimaisen, koneellisen taitavuuden puolesta toisessa tahi toisessa käsityössã. Päinvastoin olen monesti selittänyt, että semmoinen yksipuolisesti koneellinen, useasti aivan ajattelematta tehty työ, jota harjoitetaan ammatin tapaan, on minusta tykkänänsä haitallinen kansakoululle, koska se ei anna oppilaille minkäänlaista henkistä askartelua, vaan usein synnyttää kankeutta ja haluttomuutta työhön ja kuluttaisi kallista aikaa, jota koulussa voipi hyödyllisemmin käyttää kuin jonkun koneellisen käsityön harjoittamiseen. Sitävastoin katson minä välttämättömän tarpeelliseksi, että kansakoulun ja siis myös seminaarin oppilaat saavat tilaisuuden hankkia kansantajuisen mittaus- ja luonnonopillisen taidon kanssa rinnan käypää yleistä katevyyttä, s. o. kykyä teknillisten töitten suorittamiseen kaikenlaisten työkalujen ja aseitten avulla.” —

“Komitea näyttää arvelevan, että noita teknillisiä käsitöitä seminaarissa voipi halveksia, 'koska seminaarin tarkoituksena on opettajien eikä ammattilaisten valmistaminen'. Tätä vastaan tulee minun huomauttaa, että opettaja ja teknikko eivät minusta näytä niin perin vastakkaisilta kuin komitea näkyy ne katsoneen, sillä teknikko voinee myös olla opettaja ja päinvastoin. Kelvollisen kansakoulunopettajan ei tarvinne olla täysin oppinut teknikko, mutta hänellä tulee, minun käsittääkseni, olla kykyä istuttaa oppilaihinsa yleistä kätevyyttä, josta, kun sitä kannattaa vastaava luonnonopillinen tieto, epäilemättä syntyy kansan sivistyksen ja varallisuuden voimallinen kohotin. — Hänen tulee esim. osata opettaa oppilaillensa, miten mekaniikan lait ovat sovellettavat käytännölliseen elämään y. m. s.

Kuinka sanomattoman paljon aikaa ja työvoimaa maassamme meneekään hukkaan siten, että talonpoika esim. ei ymmärrä, työvoimaa säästääksensä, käyttää hyväksensä monia yksinkertaisia koneita, kuin myös sentähden, että hän teknillisen kätevyyden puutteessa ei voi hyödyllisesti käyttää noita pitkiä iltapuhteita syksyllä ja talvella. Olisiko semmoinen maan irtaimen väestön avuton tila, kuin nykyinen, mahdollinen; olisiko semmoinen huoli elatuksen hankkimisesta sadoille tuhansille nälkãä näkeville, joka juuri tällä hetkellä [1862] on vallalla, pelättävissã, jos Suomen kansalla olisi enemmän ymmärryksellistä työvoimaa, toimeliaisuutta, teknillistä kätevyyttä, kuin mitä se juuri nykyään näyttää itsellänsä olevan. Tätä puutetta minusta kansakoulun onnistuisi suuresti parantaa, jos teknillinen käsityö siihen määrätään sivistyskeinoksi.”

Niinkuin jo edella on kerrottu, pääsi, asiaa lopullisesti ratkaistaessa, Cygnaeuksen mielipide tässäkin kohdassa voitolle. Koska käsityönopetuksen kehityshistorialla ei ole merkitystänsä ainoastaan meidän maallemme, vaan myös kasvatusopille yleensä, lienevät seuraavat edellisessä jo mainitut tosiasiat tässã lyhyesti toistettavat ja merkille pantavat: että Cygnaus jo v. I859 periaatteellisesti osoitti, että käsityönopetus olisi välttämättömästi ja kasvatusopillisessa tarkoituksessa otettava kansakoulujen ja seminaarien opetusohjelmaan, v. 1860 esitti tätä asiaa varsinaisessa, virallisessa ehdotuksessa, v. I862 edelleen pääkohdissaan puolusti ja selitti asiaa, sekä v. 1863 järjesti tällaisen käsityönopetuksen meidän ensimäisessãä opettaja- ja opettajatarseminaarissamme; sekä vihdoin, että sama opetus kansakouluasetuksella v. 1866 julistettiin pakolliseksi oppiaineeksi maamme seminaareissa ja kansakouluissa.